Mua pelottaa aina.
Siis voin melkein valehtelematta sanoa, että mua pelottaa ihan aina. Ei välttämättä aina mikään vakava tai iso asia, mutta aina joku. Se voi olla ihan pieni ja mitätön asia, että mua vaikka pelottais että en löydä aamulla sukkia ajoissa ja myöhästyn koulusta tai töistä, tai että kaikki kaverit istuu ruokalassa sellaseen pöytään mihin mä en mahdu ja joudun jäämään täpötäyteen saliin harhailemaan täysinäinen tarjotin kädessä. Muita ihmisiä kyseiset asiat ehkä mietityttää tai korkeintaan hieman huolestuttaa, mutta ei kun mua täytyy ihan pelottaa.
Sitten on ne suuremmat jutut. Mua pelottaa koko maailma, koska siis onhan maailma nyt pelottava paikka! Kaikilla on mahdollisuudet tehdä mitä vaan ja mistä sitä tietää vaikka tekisikin, kaikenlaisia kauheuksia tapahtuu. Miksei ne vois tapahtua just mulle ja jossain täällä mun kotihuudeilla? No voihan ne, mutta ehkä joskus on parasta olla ajattelematta pahinta, eli tekemättä sitä mihin mä liian usein sorrun.
Mun 22-vuotisen elämän aikana on ollut hyvin vähän kausia kun en ois pelännyt mitään tai ketään. Arimmillani olin varmaan ylä-asteaikoina, mä muistan mun typerimmät pelot kun eka seiskalla ja kasilla pelkäsin ihan hullun lailla mua vanhempia oppilaita. Jos niitä maleksi käytävillä, niin mun oli pakko KIERTÄÄ jostain toista kautta kun en voinut kävellä ohi. Kun olin ysillä, huomasin että pelkään seiska- ja kasiluokkalaisia ihan yhtä paljon kun pelkäsin seiskalla ja kasilla ysiluokkalaisia.. Joo no nykyään ammattikorkeakoululaisena voin onnekseni sanoa että ENÄÄ en pelkää mua vanhempia tai nuorempia tai ketään muitakaan koulumme oppilaita, ihan helpottavaa!
Viimeisimpänä isona typeränä pelkona voisin mainita mun ulkomaa-pelon. Asian voi helpoiten selittää näin: Vuonna 2007, Minä 18.v, olin perheeni kanssa Hurghadassa, Egyptissä ja muuten loma meni oikein hyvin ja kivasti ja mukavasti, siis niin kauan kun käytiin opastetuilla retkillä ja löhöttiin hotellin uima-altaalla. Mutta eräänä päivänä, kun äiti uskalsi ehdottaa että lähdettäisiin noin kilometrin päähän keskustaan TAKSILLA ja ILMAN opasta, mä löin jarrut pohjaan ja ilmoitin että mähän en sellaiselle uhkarohkealle matkalle lähde joka vähintään johtaa kuolemaan, enkä lähtenytkään vaan jäin hotellihuoneeseen katsomaan Cartoon Networkilta piirrettyjä koko päiväksi koska enhän mä tietenkään ilman muita uskaltanut edes poistua sieltä huoneesta.. Voitte arvata kenen päivä oli parempi, mun perheen jotka iloisina, kylläisinä ja nassut hymyistä ja auringosta hehkuvina palasivat hotellille vasta vähän ennen pimeää, vai mun joka makasi sängyssä yökkäri päällä syömässä pahoja karkkeja suu kuivana kun ei voinut uskaltautua edes vettä ostamaan 10 metrin päästä respasta.. Vuonna 2009, minä 20.v Nizassa äidin kanssa kahestaan en ollut ihan yhtä naurettava, mutta aika naurettava silti koska Nizza on Ranskassa, ja Ranska nyt on lähes sivistyneempi valtio kun Suomi ja silti mä roikuin sielläkin oppaassa ja täytin vaivihkaa kaikki päivät mulle sopivalla turvallisella tekemisellä, ettei äiti olisi edes pystynyt ehdottamaan mulle mitään niinkin extempore extreme hc- settiä kun esimerkiksi paikallisbussilla johonkin matkustamista! Koska sehän nyt ei tietenkään olisi tullut edes kuuloonkaan.
Näiden antoisien seikkailuiden jälkeen mä tajusin että enhän mä saa mistään ikinä mitään irti ellen nyt pikkasen karaista itteäni! Joten, vuoden 2010 alussa uskaltauduin ensin EX1:n kanssa Bulgariaan kahdestaan. Tosin se oli all inclusive hotelli ja Bulgarian kultahietikko on ehkä maailman pienin ja tylsin lomakohde kautta aikain, mutta se oli alku! Saman vuoden lopussa, EX1 oli historiaa ja uskaltauduin rakkaan ystäväni M:n kanssa Intian Goalle kahdeksi viikoksi myöskin ihan kahdestaan. Ennen reissua olin sitä mieltä, että siitä tuskin tullaan selviämään hengissä ja reissun jälkeen voin sanoa, että harvoin saa kokea jotain niin vapauttavaa kun vihdoin oikeasti tekee niinkuin Pasilan yhdessä kaikkien aikojen parhaassa jaksossa kehotetaan tekemään eli uskaltaa uskaltaa! Koska SE tuntuu hyvältä. Sittemmin, vuosi sitten eli vuoden 2011 alussa, lähdin Nepaliin M:n kanssa, ja oltiinkin siellä 3 kuukautta reissailemassa ja tekemässä vapaaehtoistyötä. Eräänkin kerran matkustin yksin Nepalilaisia tätejä ja setiä täpötäyteen ahdetussa pakettiautossa jota ne kutsuu paikallisbussiksi ja mietin, että kyllä se Nizzan paikallisbussi olisi ehkä voinut olla vähän mukavampi vekotin matkustaa, mutta luonnetta siitä kyydissä ei olisi kyllä ollut läheskään yhtä paljon kun tossa kyseissä 100-vuotiaassa autonrohjossa jossa tätä asiaa pohdiskellessani istuin!
Näistä raskaista pelontäyteisistä sanoista huolimatta, mun ei ole tarkoituksena kertoa vain synkistä ja painavista asioista. Vaan elämästä ja ihan kaikesta mitä siihen kuuluu kaikkine syvällisyyksineen, että pinnallisuuksineen. Mun elämää on vaan aina varjostanut ja rasittanut kaikenlaiset pelot joita oon elämäni aikana sekä karistanut pois että kerryttänyt lisää, niin etten olisi voinut keksiä osuvampaa otsikkoa mun elämästä kertoville tarinoille, kuin mikä se nyt on: Pelkurin Päiväkirjat.
 |
| Auringonlasku Goalla |
 |
| Normipäivä Goalla |
 |
| Lehmätkin tuli biitsille ottaa arskaa! |
